Hiilimurskan kylmä valtias,
erämiesten veri virtaa suonissas.

Kevätmyrskyn kiitäiss' yli maan
korven syliin painut tuulta nopsempaan.

Sammalpolultasi ruskealta
aukee yli maailman sun vauhtis valta.

Missä vaellatkin kilpatiellä,
liput ympärilläs hulmahtavat siellä,

äänet tuhannet kuin myrsky pauhaa,
mutt' ei mikään häiritse sun sielus

Yrjö Jylhä: Viimeinen kierros, Porvoo 1931.

Cordner Nelson, Track’s Greatest Champions. Tafnews Press 1986.

Myöhempinä vuosinaan Nurmi analysoi kriittisesti harjoitusmenetelmiään. Hänen päivittäinen ohjelmansa, joka omana aikanaan oli enemmän kuin riittävä, muodostui pääasiassa pitkistä ja suhteellisen hitaista juoksuista, joita tavallisesti edelsivät yhtä pitkät kävelymatkat. Verrattuna nykyjuoksijoiden usein tukahduttaviin harjoitusmetodeihin Nurmen päiväannokset näyttävät tietenkin riittämättömiltä, varsinkin mitä laatuun tulee. Hän on itse myöntänyt ryhtyneensä pohtimaan nopeusharjoittelua vasta uransa jälkivaiheessa. Nurmen suuri ansio oli, että hän ymmärsi tasaisen vauhdinpidon merkityksen, mutta voidaan myös väittää, että tämä periaate rajoitti häntä juoksijana ja luultavasti esti häntä käyttämästä koko potentiaaliaan. Oikeassa historiallisessa yhteydessään nähtynä Nurmen saavutuksia voi kuitenkin ainoastaan kuvata fantastisiksi.

Roberto L. Quercetani, Athletics : A History of Modern Track and Field Athletics (1860-1990)- Vallardi & Associati, Milan 1990.

Paavo Nurmi elää ihmiskunnan ulkopuolella. Hän on aina vain vakavampi, sulkeutuneempi, keskittyneempi, pessimistisempi, fanaattisempi. Hänessä on sellaista kylmyyttä ja oman itsensä hallintaa, että hän ei hetkeäkään ilmaise tunteitaan. (...) Millainen on Nurmen mentaliteetti? Miksi hänestä puuttuu tätä inhimillisyyttä? Onko hän urheilun, harjoittelun, ennätysten orja siinä määrin, että hän uhraa ruumiinsa ja sielunsa, jättämättä yhtään ajatusta, huomiota tai vapaata hetkeä muulle maailmalle. Eikö hän olekin amatööri vain nimeltä, tämä 27-vuotias urheilija, jota suomalaiset sanovat insinöörioppilaaksi ja ruotsalaiset pitävät ammattilaisena? Onko Nurmi niin kunnianhimoinen ja ylpeä, että hän ammentaa voitostaan salaista iloa, jotain suosiota ja kunniaakin ylevämpää? Vai onko hän yksinkertaisesti vain mies, joka on löytänyt urheilusta leipäpuunsa ja joka haluaa säilyttää kuntonsa niin pitkään kuin mahdollista? Tulevaisuus epäilemättä antaa vastaukset näihin kysymyksiin. Joka tapauksessa on kyseenalaista, voiko Nurmen tilanne jatkua kauan samanlaisena. Olemme nähneet suomalaisen mestarin kovasti laihtuneena, hiljaisempana, raaempana ja sulkeutuneempana kuin ennen, epälihallisempana. Tämän poikkeuksellisen urheilijan, joka syystä tai toisesta on urheilun intensiivinen fanaatikko, on annettava meille piakkoin ratkaisu siihen elävään mysteeriin, minkä hän muodostaa.

Gabriel Hanot, Le miroir des sports, 1924.

Urheilijan luonteen tarkka määrittely on useimmiten vaikeaa. Mutta Paavo Nurmen kohdalla se on helppoa - sekä legendat että tunnetut tosiasiat osoittavat, että tämä kaikkein aikojen suurin urheilija on voimakas, hiljainen, kova ja itseensä luottava yksilö. Olemme tehneet runsaasti työtä saadaksemme tätä "Ihmesuomalaista" koskevat tarut erilleen todellisuudesta. Mutta tämä mies pystyi niin moniin uskomattomiin tekoihin eikä hän tuntunut itse kieltävän näiden tarujen olemassaoloa (itse asiassa hän ei enempää vahvistanut kuin kiistänyt niitä), että ‘taruolento’ samaistuu itse ihmiseen. Hänen nimensä Paavo Nurmi oli tuttu koko maailmalle. Samoin nimet, jotka hän sai maailman lehdistöltä: "Peerless Paavo" (Ainutlaatuinen Paavo), "Phantom Finn" (Ihmesuomalainen). Muut Suomen juoksijoista, yleisurheilun asiantuntijat, lehtimiehet, eivät tunteneet häntä paljoakaan paremmin. Hän ei heillekään ollut koskaan täysin todellinen. Hän oli sfinksin kaltainen kiistakysymys, pilvissä oleva jumala. Tuntui kuin hän olisi koko ajan näytellyt jotain osaa draamassa. Kuitenkin hän osoittautui ympärilleen syntyneiden legendojen kaltaiseksi. Ehkä hän jopa antoi pontta näille tarinoille. Kuka tietää... Oli miten oli, Paavo Nurmi oli lujana ja hiljaisena muista erillään, noudattaen ehdotonta itsekuria, valkohehkuisen kunnianhimoisena, muistuttaen urheilun alalla mitä suurimmassa määrin Napoleon Bonapartea.

Ron Clarke kirjassa Ron Clarke & Norman Harris, The Lonely Breed. Pelham Books 1967.